Tohtori Nyholm vei minut eilen teatteriin katsomaan Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran pohjatuvaa näytelmää. Lähtökohdat olivat näytelmän onnistumiselle suopeat: oli nimekästä näyttelijää ja ohjaajaa, pyörivä lava ja paljon pyssyjä ja ammuntaa, jazz-muusikoita ja kauniita naisia. Mutta. Mutta.
Näytelmällä toki oli hetkensä, toisinaan yksittäiset kohtaukset oli toteutettu hengästyttävän hyvin. Kokonaisuus ei vaan tahtonut pysyä kasassa. Henkilöhahmoja ja huutamista ja tapahtumaa tuntui lavalla olevan liikaa liian usein. Ehkä tiiliskiven paksuinen romaani kuitenkin hieman heikosti taipuu kolmetuntiseksi näytelmäksi. Mikä muuten aikana yhdellä väliajallakin tuntui puuduttavan pitkältä. Mutta se ei tohtoria ja minua haitannut. Väliajalla tirskuimme kuin pikkutytöt konsanaan. En kuitenkaan sortunut nousemaan marmorikorokkeelle, jossa olisin lausunut Matti Ranin -äänellä: "Siis dämä ei voi olla dodda!!!" Mutta ajatus meitä nauratti.
Tohtori siis tuli taloon ja jäi yöksi. Jollei sohvani kaipaisi kipeästi puhdistamista, en pesisi sitä koskaan. Todistetusti tohtoritasoa.
Tänään menen pankkiin ja ryhdistäydyn, nautin lomastani ja leivon kakun.
2 kommenttia:
Joo.. onnittelut tohtorille.. miten bruukkasinkaan kysyä?
Lähetä kommentti