Fragments of a prayer : from the motion picture Children of men / John Tavener. Varése Sarabande VSD-6769
Länsimaisen musiikkikulttuurin tuntemus olisi nyt tätä kirjoittaessa tarpeen. Samoin kuoromusiikin historian, ja elokuvasäveltäjien hyvyyden ja huonouden mittareiden kehittynyt hajuaisti toivotetaan tervetulleeksi.
Mutta ilman em. ominaisuuksiakin pärjää, uskon.
Tekstiliepeestä pöllimällä saa selville sen, että Children of Men (suomeksi Ihmisen pojat) –elokuvan käsikirjoittaja Tim Sexton on luukuttanut repeatilla Tavenerin Song of the Angel –nimistä kappaletta. Biisin ainoa sana on Alleluia. Koska en tiedä mitään Tavernin sävellyksistä tai miehestä itsestään, on pakko siirtyä googlailemaan. Sitä ennen totean silti elokuvan muusana toimineesta kappaleesta: hidasta, kaunista, kuulasta, viulu ja sopraano onnistuvat ylistämään sellaista enkeliä, johon minäkin uskon hetkittäin. Surun ja hitaan luopumisen keskellä loistaa kirkkaana tieto siitä, että mikään ei ole turhaa tai mene hukkaan – kaikella on tarkoitus, harkittu ja punnittu.
John Tavener on brittiläinen säveltäjä, joka on kääntynyt myöhemmällä iällä ortodoksisuuteen. Tämä kuuluu sävellyksistä, jotka rakentuvat usein ortodoksisen kirkkomusiikin melodioiden ja rakenteiden päälle. Mies on tunnettu eritoten kuoroteoksistaan.
Se Tavenerista.
Levyn nimiteos Fragments of a prayer on sävelletty elokuvaa varten. Aivan kuten Song of the Angel kappaleessakin, huomio on jousissa ja mezzo sopraanossa. Tunnelma on hartaan toiveikas. Elokuvaa näkemättä voin silti ymmrärtää, miten musiikki tukee tarinaa. (Leffa odottaa muoveissaan seuraavana katsomislistalla...)
Tavern on suostunut säveltämään ensimmäistä kertaa elämässään elokuvaan musiikkia, eikä ponnistus ole mennyt hukkaan. Tätä soundtrackia kuuntelee helposti ilman taustatietoa elokuvasta.
Kaikki Tavernin kuoroteokset levyllä tukevat ja liittyvät toisiinsa; nimiteosta seuraava käsikirjoittajan toinen innoittajakappale, Eternity’s sunrise sisältää samoja hitaasti kalahtelevia kelloja, kuin Fragment’s of a prayerkin. Epätoivo on voimakkaampaa Eternity’s sunrise –kappaleessa, mutta toisaalta niin on toivokin.
Tavernin teosten lisäksi levyltä löytyy Handelin ja Mahlerin vokaaliteokset, jotka sopivat kokonaisuuteen varsin hyvin. Lisäksi kokonaisuuteen on mahdutettu ehkä yksi häiritsevimmistä musikaalisista kokemuksista ikinä: Kryzysztof Pendereckin Threnody for the victims of Hiroshima (1959-61). Tämä lähes kymmenminuuttinen instrumentaaliteos (sävelletty 52 jousisoittimelle) onnistuu täydellisestä kaoottisuudestaan huolimatta kuvaamaan äärimmäisen selkeästi lihan sulamista luista, maailmanlopun jälkeistä myrkyllistä hiljaisuutta, henkiinjääneiden psykooseja ja pelkotiloja, epätodellista kuolemaa. Ehkä vastenmielisintä ”musiikkia”, jota olen koskaan kuullut. Toisaalta myös vaikuttavinta, ehdottomasti. Suosikkitiedonlähteeni (silmänisku) wikipedia(-en) kertoo teoksen olevan samaanaikaan sekä juhlallinen että kaoottinen. Voin yhtyä väitteeseen.
The Lamb –teos jousille nimensä mukaisesti kuvaa viatonta uhria, joka tämän maailman puolesta annetaan. Erittäin hengellistä, kaunista, kaunista. Voisin käydä kirkossa jos siellä olisi tällaista lohdullista sovitusta. Eipä ole.
Mieletöntä. Olen löytänyt säveltäjäni. Tavern, here I come. Luoja yksin tietää, miksi ortodoksissävytteinen laulumusiikki kolahtaa kolmekymppiseen ateistisvivahteiseen kyynikkoon, mutta näin vaan on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti